En tiiä tälle mitään sanaa. Ehkä tyhjä ja silti täynnä?
(kuuntelen gladiaattori elokuvan soundtrackiä tässä samalla ja tää musa sopii täydellisesti tähän tunteeseen)
Tyhjä katu, sumua tulee jokapuolelta, surullisuus, mustaa ja harmaata.
Mut silti samalla nään sen kauniin kesäisen kukkapellon, tunnen auringon säteet iholla ja silmiä häikäsee, hiukset liihottaa kevyen tuulen mukana. Mä hengitän syvään ja hieron silmiä, joo, kyl se arska paistaa risukasaankin. Vai miten se meni?
Elämä on heittäny mulle parit ristikot, kelasin aluks et ei saatana eihän tästä tuu yhtään mitään. Vihjeitä löytyy, sydän ja järki ei todellakaan pelaa keskenään (ainakaan monesti) mut en silti löydä oikeeta ratkaisua. No niin mä kelasin tossa pari kuun sirppiä sitten. Nyt alkaa hahmottuu palapelin palaset, ja alkaa oikeesti se arska paistaa silmiinki asti. Oon sinkku, välillä onnellinen välillä en. Mulla on maailman parhaimmat ystävät ympärillä, en tartte ketään muuta ku ne ja iineksen. Iines on myös mun tyttöystävä. Ei me miestä tarvita, ei niistä oo mitään hyötyä loppujenlopuks. Paitsi sit ku haluun sen timanttisormuksen nimettömään ja parit jälkeläiset.
En väitä etteikö ois vaikeeta, tänään kävin kirjottamassa vuokrasopimuksen mun uuteen asuntoon. Se on mun oma uusi koti. Siis koti. Rannalla, ihanassa miljöössä. Kuka vaa ois onnellinen sen sijainnista ja siitä ihanasta pienestä luukusta. Mut mä itkin tänään. Ne oli onnen & surunkyyneliä. Johtunee aikoja sitten tapahtuneesta erosta ja siitä että mua pelottaa aivan saatanasti....
Miten helvetissä mä pärjään yksin? Tuleeko musta seinähullu ja alan puhuu yksikseni? (mummot harrastaa myöskin tätä lajia) Ehkä mä teen elämänmuutoksen, musta tulee sivistynyt aikuinen. Siinä on tosiaan lätäkkö vieressä, alan vetää aamulenkkei sitä rantsuviivaa pitkin ja vuoden päästä oon ihan tykkikunnossa. Eheei... Onhan siinä myös stadin keskusta vieressä, eli viina ja ystävät. Pari frendii asuu lätäkön toisella puolella, ihan vieressä. Kyllä mä pärjään..
Monet mun ystävät ei tiiä mitä kelailen tässä mun dorkassa pääkopassani nykyää. Sen takii mä nyt avaudun näin fakin angstisesti et te hiffaatte miten mul menee. Mul ei oo kivaa just nyt. Kuperkeikat on mun päivät rutiini, elämä heittelee miten sattuu. Välillä tekis mieli huutaa aivan vitun lujaa et miks mä? mitä vittua mä olen tehnyt väärin mun elämässä? mä oon se jolle on väärin aina tehty! Mut silti pidän pääni kiinni ja hymyilen :)
ONNEKS sain ton kämpän, muuten oisin ollu varmaa aivokuollut kuukauden sisään. Se jeesas tosi paljon.
Eli tiivistettynä: (toistan kokoajan samaa) Elämä on perseestä, let's move the fuck on and do something about it.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti